Syksy saa tulla

Syksy on mielestäni vivahteikas ja ajatuksia herättävä vuodenaika johon kiteytyy monenlaisia tunteita. Syksy antaa luvan kääntyä mietteissään hieman sisäänpäin ja hengähtää kesän rientojen jälkeen. Lapset lähtevät kouluun, aikuiset palaavat töihin, toiset jäävät kotiin. Mummin ja papan talo hiljenee lomalaisten lähdettyä, pihat tyhjenevät ja kesämökit laitetaan talviteloille. Eskarit, päiväkodit ja samalla arki alkavat. Samaan aikaan syksy pitää sisällään luopumisen haikeuden ja lupauksen uudesta alusta. Vanhemmat kuvainnollisesti luopuvat pienistä lapsistaan jotka ensi kertaa astuvat koulutielle, toisten on kenties aika antaa isoiksi kasvaneiden kokeilla omia siipiään oman kodin ja opintojen myötä. Luovumme lämmöstä ja valoisista öistä, mutta tilalle saamme syksyn raikkauden ja viileyden sekä nuo kauniit elokuun pimenevät illat. Ilolla ja rakkaudella, haikeuden siivittämänä, lähetämme lapsemme askel askeleelta kohti itsenäisempää elämää. Samalla kenties varovaisen tyytyväisenä nauttien hiljalleen palaavista omista hetkistä ja rauhasta. Osa lapsista astelee ensimmäistä kertaa päiväkotiin ja esikouluun tai uuteen harrastukseen. Joku on ensimmäistä päivää yläasteella, toinen ammattikoulussa. Samalla nämä samaiset lapset ovat luopuneet jostain, kenties tutusta ja turvallisesta tarhan tädistä, ehkä kuusi vuotta mukana kulkeneesta ala-asteen opettajasta. Luopuminen tietystä elämänvaiheesta enteilee uuden elämänvaiheen alkua. Tämä herättää ristiriitaisia tunteita, sekä iloa, että haikeutta, ainakin minussa.

Samalla tavalla syksyn tullen puut luovuttavat lehtensä ja vetäytyvät kuoreensa. Oravat ja muut metsän eläimet valmistautuvat talven tuloon ja keräävät ruoka varantoja tai etsivät sopivaa talvehtimiskoloa. Miltä näyttäisikään jos puut pitelisivät hädissään kiinni lehdistään haluamatta luopua niistä. Sulkisivat silmänsä talven tulolta ja yrittäisivät kaikin tavoin estää lehtiä putoamasta. Ajatus tuntuu meistä kaukaiselta, eihän puilla ole tarvetta toimia niin. Puut tietävät, että tämä on osa elämän kiertokulkua ja syksyä seuraa talvi ja talvea taas uusi kevät ja valoisa kesä. Jokaisella vuodenajalla, ja elämänvaiheella, on oma paikkansa. Rauhassa, sen enempää kiirehtimättä tai mitään tekemättä ne soljuvat omaan tahtiinsa eteenpäin. Tämän asian tiedostaminen ja hyväksyminen tuo meille sisäistä rauhaa. Ainut pysyvä asia elämässä on muutos ja niin on hyvä.

Minun elämässäni syksy tarkoittaa tänä vuonna luentojen pariin palaamista. Varsin sykähdyttävä elämänvaihe pienen ihmisenalun kanssa alkaa olla takanapäin ja uusi vaihe taasen tulossa. Perheen pienistä vanhin lähti uutta intoa ja tarmoa uhkuen ensimmäistä kertaa esikoulutielle kaksi viikkoa sitten ja pienin alkaa olla jo sen ikäinen, että pärjää hienosti isän kanssa muutaman tunnin ilman äitiä. Varsinainen töihin paluu saa vielä odottaa, mutta nyt on aika palata luentosaliin kuulijoiden pariin. Jo pelkkä ajatus luennoinnista saa minut innostumaan! On hienoa saada tehdä työtä josta nauttii joka solullaan. Samalla on haikean kaunista nähdä miten lapset kasvavat, oppivat uusia taitoja ja pärjäävät päivä päivältä itsenäisemmin. Opettaen vanhempiaan luopumaan, luottamaan ja kasvamaan. Hiljalleen oppimaan muutoksen, elämän kiertokulun, väistämättömän läsnäolon ja sen kauneuden.

Syksy saa tulla...