Kuuleeko kukaan - Kohtaamisia sosiaalityön arjessa

Käytävä on tyhjä, ketään ei näy. Olen itsekin vain piipahtamassa toimistolla ennen kuin kiiruhdan seuraavan perheen luo. Vettä sataa, kello käy. Kenen luokse olinkaan menossa? Asiakkaita on paljon, ihan tavallisia perheitä. Hätähuutoja kuuluu vähän joka suunnalta.

Varhaiskasvatuksen henkilökunta kaipaa työkaluja toimintaansa. Inkluusion myötä pienryhmät ovat kadonneet kokonaan. Henkilökunnan haasteena on löytää ratkaisuja näille pienille ja välillä vähän isommillekin sankareille, jotka häiriintyvät kovasti ison ryhmän tuottamasta melusta. Koulussa opettajat taipuvat moneksi. Huomioivat jokaisen lapsen yksilöllisesti, istumapaikkaa ja läksyjä myöden. Yhdelle aktivointia, toiselle rauhaa. Kolmas kaipaa oman tsemppilapun ja jokaisen vanhemmat tiedon siitä, miten koulussa menee. Päiväjärjestyksen kuvat ovat opettajille jo arkipäivää, niin kuin kyselylomakkeiden täyttökin. Yhdellä sun toisella lapsella on lääkitys ja kontakti neurolle tai psykalle. Toimintaterapeutit ja nepsy-valmentajat vilisevät koulun käytävillä.

Terveydenhuolto on täydellisen ylikuormittunut. Lastensuojelu huutaa punaista eikä vanhustenhoidon tilanteesta uskalla edes puhua. Sosiaalialan kentällä ongelmat ovat monimutkaistuneet, joten työntekijöiden menetelmäosaaminen ja kouluttautuminen on huipussaan. Kaikkia koulutetaan - samaan aikaan - ja asiakkaat odottavat.

Jokaisen roolin taakse kätkeytyy ihminen. Psykofyysinen, tunteva, ajatteleva, erehtyvä, ihminen. Ei enempää, eikä vähempää. Ihminen kaikkine kolhuineen, iloineen, suruineen. Oman historiansa, elämänsä muokkaamana. Hyvinvoivien perheiden ja lastensuojeluasiakkuuden väliin mahtuu valtava määrä lapsi ja kuormittuneita vanhempia. Elämä tuntuu vieneen juuri nyt voimat aika lailla kaikilta, myös ammattilaisilta. Kuinka selvitä omasta tilanteesta, kun töissä sijaislista on lyhyt ja lapset odottavat kotona. Äidistä ei välttämättä ole enää mitään jäljellä kahdeksan työpäivän ja neljän yövuoroputken jälkeen.

Mistä saa apua, kun ei enää itse jaksa? Internet on pullollaan numeroita ja yhdistyksiä, jotka tarjoavat apua eri tilanteisiin ja hyvä niin. Tieto voi kuitenkin hukkua muun info tulvan alle varsinkin, kun lasten hoitoajatkin pitäisi vielä netistä varata ennen detlinea, Wilma piippaa taukoamatta ja työnantaja vaatii joulun ajan lomia haettavaksi. Kuuleeko kukaan?!? Yrittävät ihmiset sanoa. Nekin, jotka kuulevat, ovat samassa jamassa. Uppoavassa laivassa.

Yksinkertaisesti yritän siis sanoa, että tilanne on kuormittunut ihan joka suunnasta katsottuna.

Oloni ei silti ole toivoton, vaan tarkkaileva. Tämän yleisen yhteiskunnallisen kaaoksen keskellä on 'vain' ihmisiä. Jokainen omanlaisiaan, yksin ja kuitenkin yhdessä. Jokaisena päivänä olemme olemassa toisillemme sen pienen ohikiitävän hetken. Samassa veneessä, mutta eri rooleissa. Toinen siinä hetkessä tarjoamassa kättä, toinen sitä pyytämässä. Tiedostaen, että toisessa hetkessä tilanne voi olla täysin päinvastainen. Jokaisella sama toive: meihin jokaiseen biologisesti istutettu tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tuomitsematta, arvottamatta.

Jokaisella meistä on oikeus tulla näkyväksi. Ja sen, jos jotain koitan kaikille asiakkailleni antaa. Aina en voi muuttaa tilanteita parempaan suuntaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä edes moniammatillinen tiimi voi saa kadotettua diagnooseja tai vanhempien eroa. Mutta kohdata me voimme! Ihan jokainen, ihan jokaisen. Kohtaamisen hinta on pieni ja vaikutus suuri. Mikään menetelmäosaaminen ei korvaa ihmisen kohtaamista. Pieni lapsi arvottaa itseään sen perusteella, kuinka häntä katsotaan ja miten hänelle puhutaan eli kuinka hänet kohdataan. Tämä asia ei mielestäni muutu vuosien karttuessa. Jokainen meistä arvottaa itseään myös ympäristön mukaan. Kuinka tulee kuulluksi ja kohdatuksi, vai tuleeko ollenkaan?

Olemme siis jokainen kohtaamisen keskiössä -
Erilaisia ja silti niin samanlaisia. Vahvoja, mutta hauraita särkymään. Täynnä valoa ja viisautta, mutta joskus piilossa. Rohkeita, mutta toisinaan pelon runnomia. Kauniita, jokainen - ihan jokainen. Vapaita, mutta oman mielemme saarroksissa. Ihmisiä - yksin, mutta kuitenkin yhdessä.